Tiibetinmastiffin historiaa

Tuskin on toista koirarotua, joka on niin salaperäisyyden ja mystiikan verhoama kuin Tiibetinmastiffi. Tiibetti on aina ollut suljettu maa ja on sitä yhä vieläkin. Todellista tietoa tiibetinkoirasta meillä on n. 1900-luvun vaihteesta alkaen, vaikka rodusta on kirjoitettu jo huomattavasti aikaisemminkin. Tarun ja toden erottaminen ei aina ole kovinkaan yksinkertaista.

Ensimmäiset varsinaiset löydökset molossityyppisistä koirista on tehty Turkmenistanissa. Löydökset ovat noin 5000 vuotta vanhoja ja säilyneiden luiden perusteella silloinen koiratyyppi on ollut kookas, suuripäinen, roteva ja lyhytlihaksinen ja se on muistuttanut mittasuhteiltaan nykyisiä molossirotuja. Luurangoista ei juurikaan löydetty häntänikamia, joten on mahdollista, että koirien hännät typistettiin.

Arkeologisissa kaivauksissa Tiibetin ylängöillä 3000–4000 vuotta sitten eläneet koirat ovat muistuttaneet hyvin paljon nykyistä tiibetinmastiffia. Sitä pidetäänkin kaikkien molossirotujen kantaisänä sen alkukantaisimman ilmiasun vuoksi. Tuhansien vuosien ajan rotu pysyi lähes muuttumattomana kotiseudullaan Himalajan vuoriston alueella, alueen eristyneisyydestä johtuen. 

Varhaisin koiratyyppi oli pitkäkarvainen ja säänkestävä suurehko koira, jolla oli raju, peräänantamaton luonne. Ne seurasivat laiduntavia lampaita 3–5 koiran ryhmissä. Vaikka ne olivat vaatimattomia, ne kykenivät epäröimättä puolustamaan laumaa petoeläimiltä. 

Vanhin kuvaus

Kreikkalainen Ktesias (416-399 eKr.) oli lääkäri Persian hovista, joka kuvaa tarueläimen puoliksi koiraksi, puoliksi linnuksi, joka vartioi korkealla vuorenhuipulla. Jos tältä oudolta otukselta riisuttaisiin höyhenet, osuisi kuvaus muilta osin eräänlaiseen tiibetinmastiffiin. Kuvauksessa on mainittu jopa punaruskeat merkit jaloissa ja rinnassa. 

Aikoinaan Kiinan länsiosissa eli kansa nimeltään Liut. Vuonna 1121 eKr. he lähettivät keisari Wu Wangille koiran nimeltään ”Ngao”, jonka kerrotaan olleen neljä jalkaa korkea ja koulutettu metsästämään kaikkea elollista.  Marco Polon (1254–1324) kuvausta tiibetinkoirasta Keski-Aasian matkaltaan vuodelta 1271, siteerataan edelleenkin ja käännettynä se kuuluu: ”Minun täytyy myös kertoa, että tässä maassa (Tiibetissä) on paljon sellaisia eläimiä, jotka ”hankkivat” myskejä. Tämän maan kansa omistaa joukon mahtavia ja jaloja koiria, joista on suuri apu myskieläinten pyydystämisessä. Tiibetin kansa pitää verikoiria, suuria kuin aasit ja ne ovat erinomaisia villien eläinten, myös villihärkien suurten ja vaarallisten mestästyksessä”.

Marco Polon kuvauksen jälkeen laskeutui 500 vuoden hiljaisuus mystisten tiibetinkoirien ylle. Vasta 1800-luvulla nousivat kuvaukset tästä koirasta esiin, nyt jo kynologisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi Hamilton-Smithin, Rennetin, Youattin ja Martinin kuvaukset 1800-luvun puolivälistä antoivat tarkan kuvauksen tiibetinmastiffista. Ne sisälsivät osin myös erittäin hyviä kuvia.

Alkuperä

Tiibetinmastiffi eli Do-Khyi, kuten sitä kotimaassaan nimitetään, on lähtöisin todennäköisesti Himalajan ylängöllä syntyneestä kotikoiran muodosta. Näin epäillään, sillä samantapaiset muodot ovat muuallakin syntyneet samantyylisissä olosuhteissa, mutta kuitenkin täysin erillään, riippumatta toisistaan. Tiibetin lisäksi koiria esiintyy samanlaisessa muodossa myös muilla suljetuilla alueilla. 

Studer päätyi käyttöönsä annettujen kallojen mittaustulosten perusteella siihen lopputulokseen, että tiibetinkoiran täytyisi olla dingon sukulainen. On tosin todettava, että tiibetinkoirien kallot voivat olla hyvinkin eri muotoisia. Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki olettamukset alkuperästä ovat puhtaita arvailuja, ei siis tiedetä mistä tiibetinkoiran esi-isät ovat vaeltaneet Tiibetin ylängöille. 

Käsitettä ”mastiffi” pidetään harhaanjohtavana. A. Croxton-Smith julkaisi ”koiristamme” vuonna 1940 kirjoituksen, jossa hän sanoo nimityksen mastiffi olevan väärä, oikeampi olisi tiibetinlammas- ja paimenkoira. Myöskään Hauck ei sijoita tiibetinkoiraa doggeihin (verikoiriin) vaan lammas- ja paimenkoiriin. Myös David Hancock (kennel Gazette) on samaa mieltä vuonna 1983 ilmaistussa mielipiteessään: ”Minun nähdäkseni niin sanottu tiibetinmastiffi on vuoristokoira, kuten pyreneittenkoira tai berninpaimenkoira. Se on laumakoira, kuten kuvasz Unkarissa, maremma Italiassa, karabash Turkissa, bouvier Flanderissa…”. 

Toisaalta viime vuosisadalla oli tavallista nimittää jokaista isoa koiraa mastiffiksi, sen käyttötarkoituksesta ja alkuperästä riippumatta. Tiibetinkoirat olivat ehkä vähiten tunnettuja rotuja kennelklubien parissa, kuten nimitykset osoittavat; tiibetinterrieri ei ole terrieri eikä myöskään tiibetinspanieli ole varsinaisesti spanieli.

Tiibettiläiset koirarodut kuuluvat epäilemättä osana luonnolliseen koiratyyppiin. Kiitos niiden luonnollisen rakenteen, ne ovat vapaita useista monilla roduilla esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista. Max Siber, saksalainen tiibetinmastiffin tutkija, kertoo teoksessaan "Der Tibet Hund" (Tiibetin koira) 1897, että tiibetinmastiffilla on ollut tunnettu ulkomuoto 3000 vuoden ajan. Varhaisemmat eläintieteilijät, kuten Keller ja Kraemer, uskoivat, että newfoundlandinkoira, englanninmastiffi ja bernhardinkoira polveutuvat tiibetinmastiffista.

Kuinka suuri on tiibetinmastiffi

Se koira, jonka Liut lahjoittivat keisarille, kerrotaan olleen neljä jalkaa, eli noin 120 cm korkea. Tähän täytyy kuitenkin asettaa iso kysymysmerkki! Marco Polo kuvaa koiria suuriksi kuin aasit. Tosin tiibetiläiset aasit ovat silmiinpistävän pieniä ja ehkä liioittelu koosta voisi johtua myös siitä, että useimmat urokset oli kastroitu.

Hedy Nouchin täytyi Palachicissa todeta valitellen, että suurimmat ja kauneimmat urokset oli kastroitu. Näin oli tehty kolmestatoista parhaasta kymmenelle. Tapaus on samankaltainen, kun Itäsveitsiläisillä karjamarkkinoilla Strebel ja Siber katsastelivat siitoskykyisiä appenzellinpaimenkoiria. Niistäkin suurin osa oli kastroitu. Paimenet kastroivat urokset ennen kuin ne tulivat sukukypsiksi, jotta ne jäisivät lauman luo eivätkä juoksisi ympäriinsä. Kastraatiolla, joka tapahtuu ennen sukukypsyyttä, on seurauksena luun kasvuliitoksessa edelleen kasvaminen. Suuret putkiluut kasvavat kastroidulla eläimellä pidempään ja siitä johtuu niin sanottu ”eunukkimainen” pituus(korkeus)kasvu. Ehkä tämä selittää aasin kokoiset tiibetinkoirat. Näkemys, että tiibetinmastiffin kuuluu olla kooltaan valtava, oli levinnyt yleisesti ja kun sitten ensimmäiset tiibetinmastiffit tulivat Eurooppaan, oltiin pahoin pettyneitä niiden kokoon. 

Tosin, vielä Siber kirjoitti koirien säkäkorkeuden olleen jopa 90 cm. Kreivi Bylandt puolestaan vaati koirien olevan 85 cm korkeita. Tosin hänen täytyi myöntää, että näkemänsä urokset olivat tuskin enempää kuin 75 cm, nartut korkeintaan 65-70 cm. Beckmanin huomion herätti heti koirien vähäinen koko ja hän vertasikin niitä pikemminkin pieniin newfoundlandinkoiriin. Kertomuksessaan hän kirjoittaa: ”Paitsi hännän kaartuminen, huomiotani herättää koirien pieni koko”. Myös Walesin prinssin koirat, jotka Hugh Dalziel oli nähnyt, eivät olleet yhtä suuria kuin englantilaiset mastiffit. Sen vuoksi Beckman pitää kuvauksia koirien valtavasta koosta liioiteltuna. 

Myös Strebel oli kriittinen, mittaamiensa koirien kooksi hän sai uroksille 58–78 cm ja nartuille 56–65 cm. Tosiasia on, ettei yksikään Eurooppaan tuotu koira todista ”jättiläiskoiran mystiikkaa”. Vuodelta 1582 pätee FCI-standardin mukainen toivottu säkäkorkeus 65–75 cm välillä, painon ollessa 45–65 kg. Nykyiset tiibetinmastiffit eivät ole erityisen mahtavan kokoisia.

Koiria kotimaassaan

Tiibetinmastiffin luonne

Kaikki vanhemmat kirjoittajat, alkaen Aristoteleesta (384-322 eKr), joka muuten oli sitä mieltä, että tiibetinkoira olisi tiikerin ja koiran risteytys, aina Max Silberiin (1897) asti, kuvaavat tiibetinmastiffin pahaksi, villiksi ja arvaamattomaksi. Mm. Robert B. Ekvall kertoi: "Kun on lukenut Sven Hedinin kirjoituksen "Koirani Aasiassa (1950)", tuntuvat sellaiset kertomukset uskottavilta, joissa kerrottiin koirien syöneen Lhasassa ja muissa kaupungeissa kuolleita, ja pyhälle munkille oli kunnia tulla sellaisen koiran syömäksi." Myös Hedin kuvaa koiria kummallisina, puolivilleinä otuksina, jotka elävät pääasiassa kuolleista. Kun Strebel (1905) sanoi mittaamiensa koirien olleen erittäin hyvänluontoisia eikä suinkaan vihaisia, sitä ei kuunneltu, koska se ei sopinut tiibetinmastiffista muodostettuun mielikuvaan.

Vaikka matkakertomukset Tiibetistä olivatkin kovin ristiriitaisia keskenään, koirien luonteenlaadusta oltiin yksimielisiä: Tiibetin vahtikoirat ovat siinä määrin vastahakoisia, itsepäisiä ja vihaisia aggressiivisuudessaan sekä puremishalussaan, että paras väistyä niiden tieltä. Kuinka tärkeitä koirat todella olivat vartijoina, kertoo meille myös J. A. Petersen (1895): "Vuoristoseudulla ne ovat välttämättömiä ja niitä käytetään siellä nimenomaan lammaslaumojen vartijoina ja puolustajina susia vastaan, samoin susien metsästykseen. Löytyy silloin tällöin kyliä ilman minkäänlaista miespuolista suojaa, jätettynä yksinomaan mastiffien hoitoon, jotka täyttävät velvollisuutensa erinomaisesti ja repivät armotta jokaisen joka lähestyy niiden suojatteja, olkoon kaksi- tai nelijalkainen".

Koirien villiydestä ja lähestymisvaikeudesta niihin kertoo oikein kuvaavasti unkarilainen kreivi Szechenyi "Deutsche Jagdzeitungissa" (14. vuosikerta). Hän matkusti vuonna 1880 Itä-Aasiassa ja kiinnostui ilmeisesti suuresti koirista. Hänen kertomuksestaan: "Tzung Tzan edustalla tapasin komean tiibettiläisen koiran, jonka ajattelin kahden muun koiran ohella tuoda Eurooppaan. Sen nimi oli 'Dianga' ja oli erinomaisen villi. Tarvittiin viikkoja ennen kuin sain koskettaa sitä, vaikka ruokin sen henkilökohtaisesti. Erään syöttöyrityksen yhteydessä se puri käteni läpi, onneksi sillä kohtaa ei ollut luita. Jouduin jatkuvasti maksamaan vahingonkorvauksia tästä purevasta koirasta, sillä useimmin kuin kerran se tappoi vuoden vanhoja sikoja puremalla niiltä niskat poikki, myöskään ei ollut yhtään kanaa, joka olisi kyennyt sitä pakenemaan. Kun sillä silmät osuivat kerran puhveliin, hyökkäsi se liikkeelle ja hyppäsi selkään, saaden koko lauman pakokauhun valtaan. Minun oli myöhemmin pakko ampua Ranmossa tämä mahtava koira. Kyynel tuli silmään, sillä se oli juuri tottunut minuun."

Tänä päivänä ei tiibetinmastiffien parissa esiinny puremisia sen useammin kuin muillakaan roduilla. Tässä pätee jälleen se, että koirasta tulee se mikä siitä tehdään. Yhdestä asiasta tosin ollaan yhtä mieltä; tiibetindoggi on vahtikoira ja sellaisena sen tulee pysyäkin. Se tulee haukkumaan, kun jotain epäilyttävää lähestyy ja usein harmiton asia on sille epäilyttävä. Se ei tule jokseenkaan varmasti päästämään reviirilleen pyrkiviä vieraita, mutta aivan varmasti se ei päästa heitä pois, vaan vartioi, kunnes joku sen omista ihmisistä tulee paikalle.

Tiibetinmastiffi on säilyttänyt omaperäisyytensä, mikä on kaikille tiibettiläisille roduille ominaista. Sen kanssa voi elää yhdessä, mutta sitä ei voi hallita. Koiramainen, sanan alentavassa mielessä, se ei ole. Se tuntee olevansa täysivaltainen "lauman jäsen", mikä ilmenee voimakkaana tarpeena olla omien luona. Täällä, perheessä, siitä kehittyy erinomainen hyväilyjen keräilijä. Se ei siis ole koira, jonka annetaan itsekseen hoitaa vartiointitehtävää huvilan pihalla ja jota silloin tällöin satunnaisesti tavataan ruokinnan merkeissä, sillä niin pidetystä koirasta tulee ongelmakoira. Se tahtoo tietää isäntäväkensä olevan lähellä, nähdä heidät tai ainakin kuulla. Jos se voi jostakin rauhallisesta nurkasta koko ajan varmistua siitä, että kaikki on järjestyksessä, se makaa rauhallisena, näennäisen välinpitämättönä jopa tuntukausia, jos sen isäntä ei muuta olinpaikkaansa. Tiibetinmastiffi kehittyy niin ruumiillisesti kuin henkisestikin hitaasti. Kasvatuksessa pitää olla hyvin kärsivällinen. Yhtä asiaa ei kuitenkaan voi kitkeä pois; sen leikkimishalua! Tiibetinmastiffilla on siis luonteenomaisuuksia jotka tulevan omistajan pitää tuntea ja sopeuttaa omiin elinoloihinsa.

Tiibetinmastiffi lännessä

1800-luvun puolivälissä tiibetindoggeja tuotiin toisinaan Eurooppaan, etenkin Englantiin, joka Intian siirtomaineen oli lähellä alkulähdettä. Koirista tuli joko seurapiirien ihmettelyn kohteita, tai ne päätyivät ihmeteltäviksi eläintarhojen ahtaisiin häkkeihin, missä ne eivät useimmiten eläneet vanhoiksi. Jo 1830-luvulla Towerin eläinnäyttelyyn Lontooseen tuotiin pari tiibetinmastiffia, jotka eivät myöskään eläneet kauaa. Vuonna 1847 Lordi Hardinge lähetti Intiasta kuningatar Victorialle yhden tiibetinmastiffin ja vuonna 1876 Walesin prinssi toi kaksi koiraa Lontooseen ja esitti niitä kaksi kertaa näyttelyissä. Näillä koirilla ei kuitenkaan todennäköisesti teetetty pentuja. 

Vasta vuonna 1928 rotua alettiin kasvattaa Englannissa rva Irma Baileyn toimesta. Kiitos hyvien suhteiden Tiibetin aateliin, hän sai hankittua viisi erinomaista koiraa. Kasvatus alkoi lupaavasti ja vuodesta 1932 lähtien kasvatustyötä jatkoi herra P. B. Bates. Vuoden 1945 jälkeen Baileyn koirien jäljet katosivat; niiden suku on valitettavasti kuollut sukupuuttoon. 

Kasvattajien täytyi siis jälleen aloittaa alusta. Isona takaiskuna koettiin myös se, ettei itse Tiibetistä voitu enää hankkia koiria. Ensimmäiset tuontikoirat haettiinkin tiibetiläisten asuttamilta alueilta naapurimaista (Intia, Nepal ja Bhutan). Nepalista tuoduista koirista syntyi ensimmäinen pentue USA:ssa vuonna 1975. Vuonna 1979 perässä seurasi Alankomaat (Intiasta tuodut koirat) ja Saksa (USA:sta ja Nepalista tuodut koirat). Sveitsissä kasvatus alkoi 1980, Ranskassa 1983 ja Suomessa 1984. 

Englanti

Toweriin 1830-luvulla tuodut kaksi mastiffia olivat luultavasti ensimmäisiä Englannissa. Hamilton, Smith ja Youat kirjoittivat 1840 näiden koirien olevan suurempia kuin muut mastiffit. Niiden väri on pikimusta ja tassut sekä pilkut silmien yläpuolella olivat ruosteenväriset tai vaaleanruskeat.

Englannin kuningas Edward oli ensimmäinen rodun palvoja Iso-Britanniassa. Hän tuotti kaksi 1870-luvun puolivälissä kaksi mastiffia Intiasta Englantiin. ”Siring” oli epäilemättä parempi näistä kahdesta. Molemmilla koirilla oli voimakas luusto, syvä rinta ja lihaksikkaat raajat.

Vuonna 1928 eversti Eric Bailey ja rva Irma Bailey, jotka olivat parhaiten tunnettuja apso-koiristaan, toivat viisi mastiffia maahan. Punainen uros ”Rakpa”, jonka he olivat ostaneet karavaanarilta ja narttu ”Gyandru” lahjoitettiin Edinburghin eläinpuistoon. Paras Baleyn tuontikoirista, ”Tomtru” esitettiin vuonna 1933 Kensingtonin näyttelyissä muutamia kertoja ja se saavutti ensimmäisen palkinnon. Vuonna 1931 Irma Bailey perusti Tiibetiläisten rotujen yhdistyksen ja ensimmäinen virallinen rotumääritelmä (jonka myös FCI hyväksyi) hyväksyttiin 1934. 

R.C. Duncan, joka vaelteli Intiassa 40-luvulla, kirjoittaa kirjassaan ”Tomu of Tibet”: ”Gyandruk oli musta-punaruskea ja silmien yläpuolella sillä oli kaksi punaruskeaa täplää, silmät jotka eivät koskaan nuku. Sen turkki oli pehmeä kuin sammal. Sen pää oli suuri ja jalo, tuoden mieleen newfoundlandilaisen pään”.

Kun Duncanit olivat saaneet mastiffinsa Englantiin, kiinnostuivat he rodusta niin paljon, että lähtivät Ladakhin pääkaupunkiin Lehiin etsimään itselleen koiraa. Kaksi päivää Englannista saapumisen jälkeen, he löysivät mastiffin erään rikkaan kauppiaan luota, mutta koirapa ei ollutkaan myytävänä. Kun eversti Duncan näki tämän suuren koiran, hän halusi päästä nopeasti sen omistajaksi. Tiibetiläinen ei kuitenkaan halunnut luopua Pemposta tulleesta koirastaan, joka oli ollut hänen mukanaan kolme kuukautta ja maksanut paljon rahaa. Duncan sai kuulla koiran olleen heitteillä kaksi vuotta, joutuen kestämään kylmät tuulet ja polttavan auringon. Se oli saanut vain kurria (rasvatonta maitoa) tai vettä. Seuraavana aamuna hän palasi kauppiaan luokse haluten ostaa koiran. Tällä kertaa tiibetiläinen oli suosiollisempi ja Duncan sai koiran ostettua.

USA ja Manner-Eurooppa 

Kukaan ei tiedä varmasti, milloin ensimmäinen tiibetinmastiffi saapui Yhdysvaltoihin, mutta ensimmäinen dokumentoitu tuonti tapahtui vuonna 1958, jolloin kaksi tiibetinmastiffia lähetettiin lahjaksi presidentti Eisenhowerille Nepalin ulkoministeriöstä. Niiden on täytynyt aiheuttaa melkoista meteliä Valkoisessa talossa, koska koirien piti olla tiibetinterrierejä. Huhujen mukaan ne lähetettiin maatilalle Keskilännessä, eikä niistä ole enää kuulunut sen jälkeen.

Kaksi amerikkalaista turistia, Barry ja Lila Bishop toivat vuonna 1969 Nepalista Yhdysvaltoihin mustan uroksen Jumla’s Kalu Of Jumlan, jolla on kymmenittäin jälkeläisiä Yhdysvalloissa ja se on ollut iso vaikuttaja Yhdysvaltojen tiibetinmastiffipopulaation luojana.

Pari vuotta myöhemmin Yhdysvaltoihin tuotiin St. Mary’s Yullha Of Langtang ja St. Mary’s Kipu Of Langtang sekä kaksi muuta tuontia Nepalista, Godavarista ja Katmandundusta.

Ensimmäinen pentue USA:ssa syntyi vuonna 1975, Nepalista tuoduista koirista.

Mr. Gerhard Beisler kirjoittaa seuraavaa: ”Näin ensimmäisen kerran tiibetinmastiffin vuonna vuonna 1971 pienessä kylässä Nepalissa. Ylväästi se seisoi siinä aamun ensisäteissä. Vuonna 1976 minun onnistui löytää narttu, jonka toin mukanani Amerikkaan, se oli kolmikuukautinen ja nimeltään Balu. 

USA:ssa on ollut muutamia lujasti rodun eteen työskenteleviä kasvattajia, esim. herra ja rouva Nash (Kennel Ausables). Heidän ensimmäinen tiibetinmastiffipentueensa syntyi vuonna 1975.

Rodun ensimmäiset Manner-Eurooppalaiset edustajat olivat USA:sta tuodut Ausables Bor ja Ausables Tani Mischka. Koirat tuotiin Hollantiin ja siellä syntyi myös Euroopan ensimmäinen tiibetinmastiffipentue. 

70- ja 80-luvuilla rotu lisääntyi Euroopassa ja useat kasvattajat eri maissa aloittivat jalostuksen.

Ensimmäinen SHSB:n lisärekisteriin kirjattu tiibetinmastiffi oli harmaa narttu Muna von Thodung Nepalista. Se jäi ilman jälkeläisiä. Sitä seurasivat erään nepalilaisuroksen ja bhutanilaisnartun jälkeläinen, vuonna 1979 musta-tan-värinen uros Althan sekä vuonna 1980 syntynyt amerikkalaista alkuperää oleva narttu Ausables Qwan Yin, josta tuli Sveitsiläisen Tiibet-Mamutt kennelin kantaemo. Sen ensimmäinen pentue kirjattiin samaiseen SHSB:n rekisteriin.

Ensimmäinen Saksaan tuotu tiibetinmastiffi oli legendaarinen Tu-Bo Nepalista, joka on ollut suuri vaikuttaja Euroopan tiibetinmastiffikantaan. Tu-Bo oli mm. rodun paras maailmanvoittajanäyttelyissä 1979, 1980 ja 1981. Väriltään Tu-Bo oli sininen-tan, joka oli tuohon aikaan hyvin harvinaista. Winfried Nouch, tunnettu saksalainen tiibetiläisrotujen ulkomuototuomari on myös tuonut joitakin yksilöitä Saksaan. 

Kennel Tai Wind’s toi rodun Ruotsiin vuonna 1978 tuomalla Ausables Mathildan kennel Ausablesista Yhdysvalloista. Sitä ennen Skandinaviassa ei ollut tiibetinmastiffeja. Narttu vietti ensin jonkin aikaa karanteenissa Suomessa, ennen saapumistaan Ruotsiin. Sitten Sveitsistä tuotiin uros Gesars Kunga vuonna 1981. Nämä kaksi koiraa ovat ruotsalaisen TM-jalostuksen kantakoiria. Tai Wind’s kennelistä on tuotu ensimmäinen Suomeen rekisteröity tiibetinmastiffi Tai-Wind’s Luta, jonka toi maahan Taisto Collanus.